Kovan onnen Gustav

:(

Viimeiset seitsemän päivää ovat olleet meikäkanille viiksikarvoja vapisuttavaa aikaa. Osittain se on kyllä emännän vika - hän on niin tohelo! Eräänäkin päivänä olimme viettämässä seesteistä, joka-aamuista telkkarinkatseluhetkeämme olohuoneessa. Emäntä istui sohvalla, nakersi aamupalaleipäänsä ja katsoi samalla aamu-Muumeja. Minä olin asettunut olkkarin pöydän alle pötköttämään. Kaikki oli hyvin, kunnes emäntä kaatoi puolen litran vetoisen kahvimukinsa olohuoneen pöydälle.

Kahvi valui pöydälle ja meikäkani pötkötti autuaan tietämättömänä pöydän alla. Pöydältä kahvi alkoi valua, ei lattialle, vaan minun päälleni! Vieläkään en ymmärtänyt, mikä katastrofi oli tapahtumassa.

Hiljalleen turkkiini alkoi ilmestyä ylimääräisiä, ruskeita läikkiä. Meikäkani ei vielä siinäkään vaiheessa huomannut mitään eroa entiseen - onhan turkissani luonnostaankin kahvinruskeita läikkiä.

Emäntä oli kuitenkin sitä mieltä, että näytän paremmalta ruskea-valkoisena kuin kokoruskeana. Niinpä hän haki keittiöstä tiskirätin ja alkoi hinkata turkkiani puhtaaksi. Naksutin tyytyväisenä hampaitani, kun emäntä pyyhki, kuivasi, nyppi ja pörrötti turkkiani. Ah, silitystä, kyllä kiitos!

Toisen järkytyksen koin, kun emäntä ja isäntä laittoivat kaikki kotimme matot rullalle, sulkivat minut häkkiin ja loikkivat mattojen kanssa pitkäksi aikaa jonnekin. Myöhemmin selvisi, että he olivat käyneet pesemässä matot! Paluuta entiseen ei ollut, sillä kaikki mattojen tutut hajut olivat poissa! Matoissa ei myöskään ollut enää yhtään ruskeaa tai valkoista karvaa, ei tomaatinjälkiä eikä läiskiä kohdissa, joissa olin syönyt banaania. Sitä vastoin matot tuoksahtivat jollekin ihme männylle, yh! Koska en onnistunut etukäpälilläni rullaamaan niitä kurjia, puhtaita mattoja pois lattiasta enkä myöskään onnistunut syömään mattoja pois, minun oli vain kieriskeltävä mattojen päällä ja tartutettava oma hajuni takaisin mattoihin.

Sen jälkeen kun turkkini oli tärvelty kahvilla ja kodin viihtyvyys oli pilattu puhtailla matoilla, tapahtui vielä se kolmas välikohtaus, jossa meikäkani pääsi likipitäen hengestään: olin ulkona kävelyllä emännän kanssa, ja vastaan loikki seurue, johon kuului kaksi ihmistä jotka olivat jopa pöllömpiä kuin emäntä, raidallinen ronski kissa ja otus, jota en tunnistanut, mutta myöhemmin kuulin sen olevan mäyräköira.

Kun kohtasimme, kissa sähisi minulle ja mäyräköira haukkui. Loikkasin oitis lähimpään pusikkoon piiloon, ja tällä kertaa en työntänyt puskaan ainoastaan päätäni, vaan kaivauduin keskelle puskaa kököttämään niin, ettei minusta näkynyt korvanpäätäkään.

Emäntä yritti sanoa raitakissankävelyttäjälle ja mäyräkoirantaluttajalle, että heidän olisi parasta häipyä niin kauas kuin mahdollista ja niin pian kuin suinkin, mutta mitä he tekivät: toivat sen räksyttävän mäyräkoiran MINUN puskani juurelle, aivan liki! Koira läähätti, sen yli-iso kieli roikkui ulkona suusta ja henki haisi, yh, ja koira työnsi kuononsa aivan kiinni minuun. Kuvottavaa. Me kanit sentään olemme sivistyneitä otuksia, sillä avaamme suumme vain kun a) syömme, b) juomme, c) peseydymme, d) nuolemme emäntämme varpaita tai d) haukottelemme.

Kun mäyräkoiranulkoiluttaja ja raitakissankävelyttäjä lopulta ymmärsivät poistua luotani, emäntä otti minut syliinsä ja lähti loikkimaan kotia kohti. Yleensä en tykkää sylissä matkustamisesta, vaan tahdon loikkia itse, mutta nyt pysyttelin koko kotimatkan emännän kainalossa. Kotona sekä emäntä että isäntä silittelivät otsaani, puhuivat minulle rauhoittavasti ja lupasivat ja vannoivat kautta kiven ja kannon ja omenanpalan puolustaa minua aina, kun kohtaan mäyräkoiria tai raitakissoja.

Koska olin kokenut niin kovia, emäntä ja isäntä antoivat minun pötkötellä koko loppupäivän olkkarin verhojen takana isännän takakaiuttimen alla. Tasaisin väliajoin he toivat minulle välipalaksi mansikoita, jotka ovat nykyään herkullisimmista herkuista kaikista herkuimpia, ja nukkumaanmennessä olinkin jo unohtanut sekä mäyräkoiran että raitakissan.