Synttärisankarin kuulumisia

Kautta viiksikarvojeni, miten pitkä aika siitä on, kun olen täällä viimeksi kertonut kuulumisiani! Kuitenkin tänään, kun täytän yhdeksän vuotta, päätin rikkoa some-hiljaisuuteni ja kertoa teille kaikille uteliaille, miten minulla nykyään menee.

Kuten kuvasta näkyy, hengissä ollaan ja olen vieläkin tosi nuorekkaan näköinen ja komea kaveri.

Minulle kuuluu tosi hyvää! Vaikka olenkin jo yhdeksänvuotias kaniherra, käpälä nousee ihan yhtä korkealle kuin nuorella kanilla ja kevättäkin minulla on jo rinnassa. Moni on jopa luullut, että olisin laiskistunut, pulskistunut, sairastunut tai jopa heittänyt henkeni, kun minusta ei ole kuulunut sosiaalisessa mediassa mitään, mutta sellaiset huhut ovat ihan tuulesta temmattuja. En ole vielä ikinä käynyt eläinlääkärillä tai ollut millään tavalla sairaana. En vain ole ehtinyt kirjoitella tänne mitään, sillä olen ollut niin kovin kiireinen.

Olen nimittäin jo parin vuoden ajan ollut isoveli, kun emännälle ja isännälle syntyi poikalapsi. Pystytte ehkä kuvittelemaan, miten tärkeä ja ennen kaikkea kiireinen ja jännittävä tämä isoveljen virka on: Viimeisen parin vuoden aikana olen valvonut öisin, kun ipana on kiljunut niin kovaa, että herkkiin korviini on sattunut. Olen myös saanut kauniille turkilleni sekä puklut että pissat, kun olen sattunut loikkimaan väärällä hetkellä ipanan ohitse. 

Tässä ipana on juuri kotiutunut sairaalasta. Minä vartioin kehdon alla hänen untaan. Hän nukkui paljon, joten meikäläisellä oli paljon vartioitavaa.

Jännä vaihe oli silloin, kun ipana oli oppinut tarttumaan käpälillään kaikenlaisiin esineisiin ja asioihin. Ipana seurasi touhujani koko ajan ja yritti oikein kaksin käsin tavoitella turkkiani, kun loikin ipanan läheltä. Minä tosin en jaksanut olla rajuista otteista moksiskaan, sillä tiesin, että kyllä ipanasta ihan kelpo otsansilittäjä vielä kasvaa. Se vain vaatisi kovasti harjoitusta.

Toimin houkuttimena, jotta ipana lähtisi jo varhaisella iällä liikkeelle.

Kerran emännän ilme oli ihan näkemisen arvoinen, kun emäntä tuli vessasta ja minä ja ipana istuimme vierekkäin vessan oven takana ja ipana piteli minua korvasta kiinni. Myös se oli hassu tapahtuma, kun ipana oppi ryömimään takaperin: Minä olin sohvan alla päivänokosilla ja yhtäkkiä huomasin, että ipanakin peruutti sinne sohvan alle seurakseni.

Vaikka ipanalla on nyt ikää vasta alle kaksi vuotta, hän on opiskellut jo paljon asioita meidän kanien käyttäytymisestä ja hyvänäpidosta: usein hän tulee perässäni huoneeseeni ja jää häkkini ulkopuolelle katsomaan, miten meikäläinen syö heinää, käy vessalaatikolla ja juo vettä. Nykyään hän osaa myös lisätä häkkiini heinää ja usein hän annostelee heinää vähän liikaakin – itse asiassa niin paljon, etten millään pysty syömään sellaisia määriä. Hän myös raahaa emännän herkkukaappini luokse, kun ipana on sitä mieltä, että minua pitäisi hemmotella kuivatuilla voikukanlehdillä tai jyvätangoilla.

Ipana on melko suurieleinen tyyppi. Heinää hän antaa ihan holtittomia määriä.

Kaikista jännittävintä ipanan kanssa oli siinä vaiheessa, kun ipana oppi seitsemän kuukauden iässä nousemaan tukea vasten seisomaan. Tietenkin hän nousi toisinaan seisomaan myös meikäkania vasten, mutta siinä vaiheessa emäntä juoksi hätiin ja torui ipanaa, "ettei pupua saa murskata".

Tässä hän oli oppinut seisomaan omilla käpälillään.

Pääasiassa ipanan touhut eivät ole kuitenkaan häirinneet minua, vaan olemme tulleet alusta asti hyvin juttuun. Näin yhdeksänvuotiaana arkipäiväni kuluvat lähinnä siten, että pötköttelen olohuoneessa joko nojatuolin takana tai tv-tason edessä, seurailen sivusilmällä ipanan touhuja ja otan pitkin päivää nautinnollisia nokkaunia. Enää minua ei laiteta häkkiin edes ulkoilujen tai kauppareissujen ajaksi, vaan saan oleilla vapaana kodissamme. Yöt vietän toki häkissäni. 

Nukun makoisia päiväunia olohuoneessa siitäkin huolimatta, vaikka ipana paukuttaisi puolen metrin päässä lelujaan yhteen ja yrittää saada aikaiseksi mahdollisimman kovan mekkalan. Hermojani en menetä silloinkaan, kun ipana päättää testata, luisuuko pikkuauto yhtä hyvin selkäni päällä kuin parkkitalon luiskassa. Nuorempana olisin ehkä hermostunut vastaavissa tilanteissa ja saattanut jopa näykätä, mutta en enää. Lapset kuulemma ovat terveitä kun he leikkivät.

Vaikka reviirini onkin iän karttuessa laajentunut, yläkertaan minä tai ipana emme sentään saa omatoimisesti mennä. Toisinaan meikäläinen pääsee yläkertaan kuitenkin emännän tai isännän valvonnan alaisena. Juuri viime viikonloppuna isäntä päästi minut eräänä aamuna yläkertaan nukkuvan emännän seuraksi, ja yläkerrassa loikkasin oitis emännän kainaloon tämän unikaveriksi. Sain siinä sängyssä vähän otsansilitystäkin, ja meillä oli oikein mukavaa. Ehkä minusta on iän karttuessa tullut vähän lälly. Mutta vielä yhdeksänvuotiaanakaan minua ei yläkerran portaissa hengästytä, vaan pompin raput ylös lujempaa kuin kukaan perheestämme.

Portaista tuli mieleeni eräs tarina viime joululta: Ipana kompuroi silloin mummulan ulkoportaissa ja lensi naamallensa niin, että hammaskin meni huulesta läpi. Hirveä huutohan siitä tuli, eikä mikään tuntunut saavan ipanaa rauhoittumaan. No lopulta emäntä toi huutavan ipanan minun luokseni ja laittoi ipanan käden minun sileälle turkilleni. Ipana alkoi silittää minua ja lopetti itkun saman tien.  Ennenkin meillä on ollut tilanteita, että ainoastaan minun turkkini silittäminen on saanut ipanalta pahan mielen pois.

Missään vaiheessa minulla ei myöskään ole ollut syytä olla ipanalle mustasukkainen - päinvastoin. Ipanan ansiosta meillä on nykyään erittäin kattava valikoima hedelmiä jääkaapissa – ipana nimittäin syö niitä välipalaksi. On vain hauskaa syödä esimerkiksi välipalabanaani kolmeen pekkaan: ipana saa puolet, meikäkani saa banaanin päät ja emäntä saa loput.

Tarpeen vaatiessa osaan kyllä pyytää emännältä huomiota. Juuri eilen ipanan päiväuniaikaan emäntä meinasi katsoa televisiota, mutta minä annoin hienovaraisen vinkin, että hänen pitäisi katsoa ennemminkin minua.

Vaikka suurimman osan päivästä vain lepäilen, valvon leikkejä ja suunnittelen tulevaa, iltaisin ipanan nukkumaanmenon aikaan aktivoidun. Illan viimeisiä leikkejä menen aina seuraamaan lähietäisyydeltä ja kun ipana on mennyt nukkumaan, alan viettää iltaa isännän ja emännän kanssa aivan samaan tapaan kuin vanhoina hyvinä aikoina. Menemme kaikki kolme sohvalle katsomaan televisiota ja napostelemme jotain pientä, esimerkiksi viinirypäleitä. Siinä sitten nautin turkinsilityksestä tv:n ääressä tunnin-pari ja naksutan hampaitani tyytyväisenä.

Sellaista elämää minä siis nykyään vietän. Kovasti odotan toki jo kesää, jolloin pääsen pihamaallemme ulkoilemaan. Yleensähän olen aloittanut ulkoilukauteni syntymäpäiväni aikoihin, mutta tänä vuonna lienee syytä odottaa pidempään. Kelit ovat vielä sen verran koleita, että käpäläni kohmettuisivat ulkosalla.

Näin ulkoilimme viime kesänä emännän kanssa. Välillä emännälle tuli hoppu, kun ipana säntäsi (pahantekoon) toiseen ja minä toiseen suuntaan.

Kesäkaverit

Eilen aamulla, kun emäntä ja isäntä tokkuraisina vetivät rullaverhon ylös, he meinasivat selällensä lentää, kun näkivät pihamaallamme jotain poikkeavaa.

"Rusakkoja, ja vieläpä kaksin kappalein!" he hihkaisivat.

Sitten he hieroivat unihiekkaa silmistään ja tajusivat, ettei pihassa ollutkaan kahta rusakkoa - vaan kolme.

Meikäkanikin riensi emännän sylissä ikkunan ääreen katsomaan, ja totta tosiaan, pihassa pötköttivät Robina, Regina ja Ruusa Rusakko. Minun kesäkaverini!

Ruusa ja Robina lepäilivät omenapuun välittömässä läheisyydessä.

Regina Rusakko puolestaan pötkötteli muutaman metrin päässä, isotuomipihlaja-aidan katveessa.

Aika kummalliset paikat he olivat siis pihamaaltamme valinneet. Itse tykkään enemmän lepuutella esimerkiksi oven edessä kynnysmatolla, pihalaatan päällä taikka terassilla, ettei turkkini tahriinnu.

Nuo tytöt varmasti odottivat pihassa, milloin minä heräisin ja pomppaisin pihalle haukkaamaan raitista ilmaa ja voikukanlehtiä. Harmi, että he säikähtivät lopulta isäntää, jonka piti lähteä töihin, ja niin kesäkaverini loikkivat käpälämäkeen. 

Mutta tuleehan noita uusia päiviä, aamuja ja öitä, jolloin pääsen tutustumaan neitoihin tarkemmin. Sitä odotellessani nautin otsansilityksestä sekä mansikoista ja mustikoista, joita minulle olohuoneessa tarjoillaan. 

Moi.

Ihan pihalla

Moni on ihmetellyt, mitä minulle mahtaa kuulua, kun en kevään ja alkukesän aikana ole tätä näppäimistöä ollenkaan käpälöinyt.

Ja vastaus tulee tässä: Minulle kuuluu tosi hyvää, ja olenhan sentään kertoillut kuulumisiani Facebookissa.

Vaikka olen jo kuusivuotias, jaksan yhä innostua keväästä ja kesästä ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Näinä kirkkaina vuodenaikoina olen myös aika villillä tuulella, ja emännällä onkin tapana viedä minut ulos, jotta voin purkaa ylimääräistä energiaani.

Maaliskuun lopussa, emännän syntymäpäivän aikoihin, oli kuitenkin vielä vähän kurja keli ulkoilla. Loikin kyllä pihalla, mutta kivempaa oli olla emännän sylissä.

Käpäläni tulivat kamalaan kuntoon ja siinä hymy hyytyi.

Huhtikuussa löysin pihastamme ensimmäiset vihreät ruohonkorret.

Toukokuussa autoin isoemäntää möyhentämään tämän kukkapenkin maaperää.

Tasapuolisuuden nimissä vierailin myös toisen isoemännän kukkamaalla.

Tämä kuva on juhannusulkoilultani. Eikö olekin ylevä kruunu??!

Olen siis kesän aikana vieraillut myös maalla - ja maallahan on aina mukavaa.

Kaikista hauskinta on kuitenkin ollut se, että emäntä ja isäntä nikkaroivat minulle keväällä ulkohäkin. He kertoivat rakennusaikeistaan syntymäpäivänäni. Nyt kesällä on ollut ihanaa, kun isäntä ja emäntä nauttivat kesäpäivistä terassilla ja minä saan olla terassin vierustalla ulkohäkissä.

Se on kyllä totisinta totta, että raitis ulkoilma väsyttää. Tunnen oloni kuitenkin jo niin kotoisaksi ulkohäkissäni, että vedän siellä maailman parhaita päivänokosia. Sitten on naas ihana herätä syömään ruohoa.

Kävin ulkona

Arvatkaas mitä, minä kävin tänään ulkona!

Kyllä vain: minä, Gustav Kani, pääsin tänään neljän kuukauden tauon jälkeen ensimmäistä kertaa ulos jaloittelemaan.

Tämä ei kuitenkaan ollut mikään virallinen ulkoilukauden avaus, sillä kävin vain terassilla katsastamassa, missä vaiheessa kevääntulo on.

Täältä sitä tullaan.

Mutta hetkinen - onko siellä ulkona jotenkin kylmä ilmanala?

Onkohan tästä ovimatolta edes viisasta poistua?

Okei. Nyt etukäpäläni ovat lumen päällä ja takakäpäläni ovat matolla. Ei tämä mukavaa ole, mutta ihan siedettävää.

Voi kamala. Nyt on koko Gustav lumen päällä. Tunnen, miten käpäläni alkavat kastua ja kylmettyä. Ei kiva.

Ja kun tuuppaan tätä lunta nenälläni, nenänikin muuttuu kylmäksi, hui.

Aika haastava täällä on loikkiakin, kun käpälät lipsuvat. Ja hyi olkoon, nyt kun käpälät meinasivat lähteä alta ja meinasin levitä, valkeat masukarvanikin kastuivat ja olo on jokseenkin ikävä. Taidan tästä pomppia takaisin sisälle ja puhdistan likaantuneen turkkini ja palaan ulos vasta sitten, kun tämä lumi on poissa ja ruoho vihertää.